Novelli: Afrikka

Peilejä ei ollut yläkerrassa, ei hänen huoneessaan, ei myöskään vessassa, jota hän käytti lähes yksin. Sen sijaan niitä oli alakerrassa siskon huoneessa ja isän ja äidin makuuhuoneen seinällä. Ja myös pienessä vessassa sekä kylpyhuoneessa pesukoneen vierellä keltaisen kaakelin yllä, ja niillehän hän ei mitään mahtanut. Isä ja äiti ja sisko olivat laittaneet ne kaikessa hiljaisuudessa takaisin paikoilleen, kun hän ne kerran ruuvasi irti. Mutta hän ei välittänyt, ei asiaa selitellytkään, lähti vain ulos pellolle kädet taskussa kävelemään, eikä asiasta enää keskusteltu.

*

 Yleensä hän heräsi aikaisin, yhtä aikaisin kuin työhön lähtevät isä ja äiti ja kouluun matkaava sisko. Hän laskeutui rappusia alakertaan, haistoi jo portailla kahvin tuoksun, tervehti isää joka seisoi selin pöytään päin ja viipaloi tomaattia ja punaista paprikaa keltaiselle Arabian lautaselle. Äiti saapui samoihin aikoihin tukka pystyssä pöydän päähän haukottelemaan. Sisko rummutteli jo lusikalla lehdenreunaa ja jutteli koulusta ja partiosta ollen taas sietämättömän meluisa. Vedenkeitin korisi ja huurusti mustaa ikkunaa, ja radio oli auki. Tuntui hyvältä istua siinä; melkein kuin itsekin lähdössä. Mutta auton ovien paukkuessa ja pihan tyhjentyessä hän ontui taas yläkertaan, vajosi vuoteelleen ja nukkui tunnin, kaksi.

Illalla nukahtaessaan hän ajatteli siskoa. Sitä, kun hän kantoi siskon pulleaksi pakatun kassin ja makuupussin linja– auton tavarasäilöön ja vilkutti äidin ja isän rinnalla, kun bussi irtaantui jalkakäytävästä kuin laiva laiturista. Hän muisti siskon vilkuttamassa bussin ikkunasta; pieni tyttö sinisessä partiohuivissaan katoamassa liikenteeseen. Hän käännähti päästäkseen tuosta jo vuosia vanhasta mielikuvasta, sillä enimmäkseen sisko nykyisin ärsytti. Mutta saman tien hän joutui suomaan unenhoureisen ajatuksen papereille. Niillehän ei enää edes nimeä tarvittu; papereista oli tullut jo käsite, ja niitä oli kasoittain lipaston laatikossa. Pinkkoina pöydilläkin. Niille hän soi erityisen vihaisen murahduksen, ennen kuin nukahti. 

Paperit eivät olleet kahdessa vuodessa muuttuneet. Ne kertoivat yhä kylmällä tavalla vakavista neuropsykologisista puutosoireista ja mahdollisesta elinikäisestä työkyvyttömyydestä. Hän selaili niitä aina silloin tällöin, toivoen jonkin ihmeen tapahtuneen ja tekstin muuttuneen. Hän oli nähnyt sellaista untakin. Kipsatusta peniksestä putkahteli perhosia. Hän säikähti ja havahtui. Mielikuvat elivät hetken huoneen hämärässä. Unet vammautumisesta olivat olleet ennen tyystin erilaisia. Niissä hän vain tervehtyi, ja lopussa ihmeteltiin jokseenkin väsyneeseen sävyyn, kuinka vähin vahingoin hän olikaan selvinnyt. Valo nousi viimein ikkunan tasalle. Hän veti peittoa ylemmäs. Joskus hän tunsi päivän koettaessa merkillisen häivähdyksen yhteenkuuluvuutta. Kuin sama kirkas paiste sekä kotona että koulun pihalla olisi jotenkin yhdistänyt hänet toisiin. Järki oli tällaista mielikuvittelua vastaan. Vaikka nuoret kokoontuivat hänen mielessään samoihin rykelmiin ja samoihin paikkoihin, päivä toisensa jälkeen, oli hän tuskallisen tietoinen siitä, että opistoluokka oli tosiasiassa jo hajaantunut maailmalle.  

* 

Oli aika, jolloin hän nukkui melkein koko päivän. Aamusta iltaan yhtä sikeää posotusta. Keho kipeänä sängyssä makaamisesta, lakanat ihon rasvasta liukkaina. Sellainen inhotti häntä, sillä oikeasti hän oli siisti tyyppi, joka suihkutti itseään joka päivä liki tunnin. Nykyisin keho ei kuitenkaan enää käskenyt lepoon, jota vaurioituneet aivot aiemmin niin tarvitsivat. Hän kuulikin nyt paremmin. Kuten hiirten nopeat jalat rapisemassa ullakon lattiaa peittävällä ruskealla paperilla. Ja oman hengityksen hypnoottisen kohinan peittoa vasten. Hän tiesi, että hänen piti lopulta nousta. Makuulta demonit löytäisivät hänet; kaikenlaiset oudot mielikuvat tapahtuneesta, pelkotilat, jotka olivat kuin puukoniskuja. Niiden jäljiltä saattoi jäädä tunneiksi vuotamaan pahaa oloa. Hän lähti keittämään lisää kahvia ja syömään. Hän söi edelleenkin vähän mitä sattui, vaikka väittäisikin taas äidille tehneensä ihka oikeaa lounasta – mikä taas oli sitä potaskaa, jota hän oli tottunut puhumaan. 

*

Hän menisi kahvin ja leivän kanssa siskon huoneeseen, jossa tonkisi laatikot. Sitten isän työhuoneeseen, jossa avaisi leipä suussa isän tietokoneen ja tutkisi joidenkin fb-päivitykset, sen yhden nyt ainakin. Ja hän stalkkaisi isän nettihaut, vaikka tiesi senkin olevan tylsää: toisiinsa kietoutuneet ihmiskehot olivat hänelle nykyisin yhtä innostavia kuin parittelevat eläimet Ylen luonto– ohjelmassa – ja se jos mikä oli hänestä itsestäänkin jo huolestuttavaa! Nyt hän mietti, yrittäisiköhän isä olla kotiin tulleessaan taas reipas, mikä oli sana, josta hän oli jälleen saada sätkyn. Hän nielaisi viimeiset leivänmurut ja näppäili Youtubesta esiin rokkia. Slayerin tappotahtisesta bassorummun paukkeesta – peräti 200 kertaa minuutissa! – hän nautti. Hänen silmänsä painuivat kiinni. Raaka huuto musiikin päällä oli kuin hänen äänensä, sillä niin paljon raivostutti se, että koko perhe lähes hengitti tuosta oudosta reippaudesta, jossa oli hänestä jotain vinksahtanutta. Siis siinä kun äiti illalla kirjoittaisi taas reippaana kuntoutushakemuksia ja hoitotukivalituksia olohuoneen pienen lampun alla. Ja pöydän ääressä olisi pinottuna Neuropsykologian perusteet, Aivovammojen kuntoutus ja vielä muita paksuja opuksia. Ja siinä, kun sisko hymyilisi kuin riivattu, istuisi sohvalla isän vierellä ja kiistelisi tämän kanssa leikisti teeveen kaukosäätimestä. 

*

Illan koettaessa hän kuulisi ehkä äidin ja isän keskustelut makuuhuoneessa: 

– Sun mielestäkö asiat on hyvin näinkin? 

– Emmä voi koko ajan huolehtia! 

 Niin mä olen kyllä huomannut...Sä lenkkeilet! 

– Miisa, me ei voida... 

Sängyn natinaa. 

– Ole nyt... mä en kestä! 

– Miisa sä... 

Muminasta ei saanut selvää. 

– Niin..., isä ryki. – No eteenpäin mennään kuitenkin. 

*

Hiljenevä ilta paljasti, mistä oli oikeasti kyse. Valojen sammumisen jälkeen arjen rivien väleihin aukeni pakahduttavan musta railo, jota yritettiin päivisin pitää reippaudella loitolla. Illalla se ei pysynyt. Vesi lorisi, ja sisko pesi käsiään, tiedä kuinka kauan. Äiti makasi ääneti selin isään ja isä yhtä ääneti silmät avoimina. Ja hän lojui omassa huoneessaan tutussa sikiöasennossaan, johon hän usein käpertyi.

*

Vauhtiahan oli ollut suoralla reilusti, sanotaanko vaikka sataneljäkymmentä? Tai perhana soikoon satakuusikymmentä? Jyri painoi juuri kaasua. Heillä oli poikien kanssa hullunmylly päällä. Sillä lailla ne surutkin haihtuvat! Kuka niin sanoi, Markkuko? Ennätys taisi olla juuri Markun ajama satakahdeksankymmentä. Sitten oli pitänyt Hullu–Markunkin jo hiljentää, siinä kohosivat mäet. Peräperää kolme nyppylää ja niin jyrkkiä, että vatsan pohjaan otti, etenkin laskuihin ajettaessa. Sinä päivänä mäen kumpua ylös oli madellut punainen traktori heinäkuorman kanssa. Kuskin pipon pompula oli tärissyt istuimen selkänojan yllä, kun Jyri oli valinnut pienemmän vaihteen aikoen heilauttaa auton vastaantulijan kaistalle ja ohitukseen. Mittarissa silloin 120km/h. Hän oli seurannut ääneti auton villiä syöksyä vastakkaiselle kaistalle, sen täpärää väistöliikettä tummansinisen Volvon nokan edestä, ja auton ajautumista tien sivuun, vauhdilla yli ojan, läpi horsmien ja poikki paukkuvien pajujen ja mitä kaikkea siellä sitten olikaan, mutta koko matkan kuin vääjäämättä kohti siirtolohkaretta, joka oli pantu – siltä hänestä myöhemmin tuntui – sinne metsään heitä odottamaan joskus viime jääkauden lopulla. 

*

Hän kierteli nyt alakerran huoneissa mielessään kotitehtävät. Ne olivat äidin ja kuntouttajien keksintöä; niitä hänellä oli aina jokusia tehtävänään. Sillä lailla hänet yritettiin pitää liikkeessä; kirjoittamalla lappuja ja laittamalla niihin kuvia toiminnan ohjausta helpottamaan. Hän tunsi niitä kohtaan suurta vastenmielisyyttä, vaikka tekikin tehtävät, jopa kiirehti, sillä eniten hän pelkäsi että äiti tai joku muu – kuka tahansa – pääsisi katsomaan kuinka vaikeaa tekeminen itse asiassa hänelle yhä oli; kuinka hidas hän todellisuudessa oikein oli; kuinka hän kerran pesi lattiat ennen imuroimista, ja yhäkin hän saattoi kaataa kahvinporot kahviveden joukkoon, jos ei pysynyt tarkkana. Tänään vuorossa olisi tiskausta.

*

 Kuolavana oli salakavalasti lipsahtanut suupielestä vasemman eli halvaantuneen puolen poskelle. Löysät lihakset eivät pitäneet sylkeä, ja vahinkoja sattui. Silloin tuntui kuin hänet olisi yllätetty. Kuin hän olisi salaa kuvitellut olevansa ennallaan muttei ollutkaan. Hän oli juuri aloittanut tiskaamisen. Hän keskeytti liikkeen viskaten tiskiharjan vaahdon joukkoon, jossa kupli ja rapisi. Teki mieli kirota. Mutta mitäpä se hyödytti? Hän tarttui taas harjaan mutta hätkähtikin nyt peilikuvaansa. Alakerran vessan ovi oli nimittäin jäänyt auki ja peilistä katsoi poika jonka kallo oli toiselta puolelta paljas kuin linnun muna ja lommolla, kuin siihen olisi vasaralla lyöty. Kuvan pojan vartalokin oli kummallinen – jollakin tapaa vino. Hän sulki silmänsä ja pääsi pojan kuvasta eroon, mutta nyt häntä huimasi ja vähän oksetti: luomien taaksekaan sitä ei siis päässyt piiloon. Vammoja oli tullut monenlaisia. Alussa hän oli lähinnä oksentanut. Oksentanut kaikkialla. Tasapainoa ei ollut ollenkaan. Hän kieri pitkin pihanurmikoita, ja olo oli jatkuvasti jokseenkin sama kuin Linnanmäen pahimman vekottimen jälkeen. Hänen oli vaikea hahmottaa suuntia. Mikä oli ylhäällä, alhaalla, vasemmalla tai oikealla. Kun hän vähän kuntoutui ja pysyi pystyssä, hän oli eksyä läheiseen markettiin, vaikkei siellä nyt niin montaa osastoa ollut, ja lähimetsiin ei ollut vieläkään asiaa, vaikka ne polut olivat hänelle läpikotaisin tutut. Hänen muistinsa takkusi yhä, eikä hän edes erottanut toisella kädellään kylmää kuumasta. Vasen käsi voisi rauhassa vaikka grillautua hellan levyllä, jos hän ei olisi sellaisten asioiden suhteen jatkuvasti varuillaan. Avatessaan silmät hän tuli taas ajatelleeksi, ettei häntä ollut enää aikoihin pyydetty minnekään. Aluksi hän oli kyllä yrittänyt soittaa, mutta toisilla oli kuitenkin aina menoja, tai ainakin sellaisia menoja joihin osallistuminen oli hänelle hankalaa. Ja sitten hän sanoi: okei, okei, en mä taida ehtiäkään. Mutta ei sitten enää itsekään soittanut. Sillä lailla hän mukamas kosti. Se oli kuitenkin vammoista pahin, yksinäisyys. Vaikkei sekään päällepäin näkynyt.

*

Hän kävi sohvaan lepäämään, mukamas pieneksi hetkeksi, mutta saman tien hän jo nukahti. Väsymys oli syvä, kuoleman kaltainen. Joskus pienikin ponnistus laukaisi sen. Ensin tunto pakeni käsistä ja jaloista, jonka jälkeen häntä vedettiin selästä sohvan syvyyteen, jonnekin helpottavaan pimeyteen, jossa ei ollut edes unia. Tajuttomuus kesti nykyisin kuitenkin vain pienen hetken. Nytkin hänen silmäluomensa värisivät jo, ja uni katkeili. Hän makaisi siinä hereillä, liikkumatta.  

*

Poikien haudoilla hän oli käynyt vain kerran. Se oli tapahtunut vasta hautajaisten jälkeen. Hautajaisiin hän ei ollut kyennyt, vammojenkaan tähden. He olivat ajaneet hautausmaalle vasta lähes vuotta myöhemmin kahdella autolla, isovanhemmatkin jostain syystä mukana. Silloin oli aurinkoinen kuulas päivä. 

 – Jätetään auto tuonne lähelle, isä huolehti.

– Mitä?... Äiti näytti ajatelleen jotain muuta. 

 Hän avasi salaa taskussaan kipulääkepurkin. Yksi Tramal -tabletti nopeasti suuhun. Se sumentaisi myös mieltä, ainakin vähän, sillä hän pelkäsi miten hän tämän kaiken kokisi. Tietenkin hän oli ajatellut poikia. Sairaalassa ja muutenkin. Hän oli monta kertaa ollut jopa soittaa pojille, jotta voisi kertoa heille, miltä tuntui kun he olivat kadoksissa. Parkkipaikalla mummi ja pappa jo odottivat. He puhelivat tuttavistaan, joita oli haudattu tänne kuka minnekin. Hän jättäytyi heti hautuumaan polulla tahallaan jälkeen. Isä ja äiti työnsivät yhdessä portin auki, kävelivät kuitenkin polun eri laidoissa, toisistaan erillään. Ja mummi ja ukki tulivat heidän takanaan. Harakka nauroi jätelavan reunalla, kun sitten pilvenlonkareen lipuessa esiin kirkon tornin takaa, hän muisti yhtäkkiä Espanjan kesäosakkeen. Siis sen, että se oli jäänyt isältä ostamatta. Perhe ei ollut tosiaankaan vain reipas. Hän ei pitänyt siitä miten isä hänen tähtensä luopui ja vanheni. Ennen isä oli luukuttanut kotona nuoruutensa suosikkeja, tanssahdellut hänenkin nähtensä, lenkkeillyt ja pelannut ja suunnitellut – no – sitä kesäosakettakin. Ja nyt se oli... tuollainen. Jo vähän kumara. Lenkkeilystäkin oli tullut sille yhtä harmaata junnaamista ja juttelusta taas sitä ällöttävää reippautta. Hän ajatteli mitä oli ollut ennen, silloin kun hän oli teini ja myöhään ulkona. Isä valvoi ja odotti myöhään, katseli mukamas televisiota tai luki. Kun hän tuli, isä haistoi kyllä kotiviinin tai tupakan, muttei sanonut mitään. Silloin valmistettiin yhdessä keittiössä paistettuja perunoita ja tiedä mitä suuta polttavaa chilisoosia ja joskus niin pimeitä ruokia että se oikeasti nauratti. Eikä äidinkään muutos ollut mukava. Äiti oli ollut ennestäänkin takakireä, mutta nythän se suorastaan ritisi! Uskalsiko sille enää puhuakaan? Mitä sille saattoi sanoa? Äiti intosi kaikesta kuntoutukseen liittyvästä. Sitä intoa erittyi sen ihon kireän pinnan alta kuin jotain kaasua, ja purkautui suusta esiin kireinä kehotuksina, toruina ja välillä jopa anteeksipyyntöinä. Entäs sitten sisko? Se ei enää ikinä saanut kokeesta ysiä huonompaa, ja itkeä tuhersi kun ei tullut kymppiä. Oikea pikku kuntouttaja myös; siinä se tarkkaili hänen askeleitaan, korjasi asentoakin aina tarvittaessa. Näitä asioita hän mietti haudalla paljon enemmän kuin kuolleita kavereitaan.

*

Hän oli etsinyt internetistä keskusteluja hakusanalla "vamma". 

 – Tuleeko vammaisten antaa lisääntyä, kysyi joku debiili Suomi24 ihmissuhteet -keskustelupalstalla ilmeisen vakavissaan. 

– Mitä ne maksavat yhteiskunnalle, mietti toinen yhtä viisas. 

– Saatanat pitäisi tappaa kaasuttamalla kuten vanha kunnon Aatu teki, kirjoitti puolestaan nimimerkki Kolmas Valtakunta. 

Hän nauroi tälle kaikelle, joi kahvia ja nauroi, mutta googletti samalla lisää, ja aivan kuin se materia olisi yhtäkkiä ottanut vallan, tai tehnyt jonkin ihmeellisen invaasion, sillä miten muuten selittyi se näppäimistölle oksentaminen? 

*

Kerran hän oli sitten seurannut siskoa sekä sen kavereita. Oli kevät, se aika kun luonto herää, ja siskokin sirkutti kuin peippo puhelimessa. Kai hän oli sitten kuunnellut sitä vähän liian pitkään ja hermostunut, sillä siskon lähdettyä hänkin oli pukeutunut ja konkannut alas rappusia, rientänyt pihan poikki ja oikaissut metsän läpi kohti soramonttua. Siellähän ne hengailivat, kuten hänkin joskus pienempänä. Joten – miksipäs ei? Miksi hän ei saisi tehdä sitä nytkin? Yhtäkkiä hänelle tuli aivan naurettavan hilpeä olo, ja nuorempien seura tuntui juuri siltä oikealta vaihtoehdolta. Hän epäröi piilossaan vielä pienen hetken, ennen kuin teki päätöksensä. Hän riemuitsi ainakin minuutin parin verran noustessaan piilostaan ja astuessaan askeleen eteenpäin. Romahdukseen ei sitten tarvittu kuin metsän läpi kiirivä oksan kuiva rasahdus. Toisten katseet löysivät hänet soramontun laidalta kuin jotkin valokeilat. Siinä hän sitten kastui, häpeästä. 

*

Sitten oli se yksi. Se, jota hän aktiivisesti koetti tänäkin päivänä olla ajattelemasta. Se yksi oli käynyt vain kerran, ja se oli vierailu, jota hän vältti varsinkin ajattelemasta jos vain suinkin saattoi. Sateisena kevätpäivänä hän oli kuullut puhetta alakerrasta. Hän ei edes tiennyt että ulko-ovi oli käynyt. Sateen takia, tietty. 

 – Se on tuolla huoneessaan. Joku lause meni häneltä sateen ropinan tähden ohi. 

– No voinko mä mennä sinne?... Tai voisko sen pyytää pois sieltä? Mä olen yrittänyt soittaa, vaikka kuinka monta kertaa, muttei se vastaa... 

– Pyydä itse, ei se minua kuuntele. 

Hän kuuli seuraavaksi askeleet, koputuksen ovella, sitten kysymyksen: 

– Emil? Emil, oletsä siellä? Emil, minä täällä... 

Sade vain jatkui vaikka askeleet lähtivät pois. Eikö se muka tiennyt miltä hän näytti?

*

Mutta vähänkö hän enää oikeastaan välitti tästä kaikesta tai mistään? Vähänkö väliä sillä loppujen lopuksi oli, oliko enää ketään vai ei? Hyväksyttiinkö hänet vai ei? Vähänkö oli väliä silläkään, kuntoutuiko hän vai ei? Vähänkö oli väliä, oliko isä tai äiti iloinen ja reipas? Vähänkö hän välitti olla elossakaan? 

*

Pihanurmelle pellon laitaan oli ilmestynyt sininen kontti, isän työpaikan elektroniikkaromun varasto. Sanotaan nyt heti se tärkein, sen väri: Sininen. Sen kuhmuinen aaltopeltinen pinta pyydysti itseensä valosäteilyn tavalla, joka oli hänestä aivan vastaansanomattoman sinistä. Ja tuo kontti olisi täällä työpaikan piharemontin ajan. Sitten kontti ja romut matkaisivat Afrikkaan, luonnon ja ihmisten riesaksi. 

 – Kai niistäkin vielä jollekin jotakin hyötyä on, isä sanoi. – Ainakin antaa piruparoille uutta toivoa. Purkavat siitä kuparin, komponentit, sitten muovit ...

 Hän oli kuvitellut kontin Afrikkaan, kipattuna merenrannalle. Palmuja siellä oli ja... 

 – Myyvät sitten niitä toreilla, isä jatkoi – ja... 

– Saanko mä isä käyttää niitä? Niin hän oli sanonut äkisti, niin äkisti että ihmetteli itsekin, kuka puhui. Isä oli mumissut hämmentynyttä vastalausetta, mutta ei, ei hänellä kai mitään sitä vastaan oikeasti ollut.  

*

Viime päivinä asiat olivat kieltämättä muuttuneet. Sen hän tajusi nyt siirtyessään taas sohvalta konttiin, kulkiessaan pihan poikki. Hän oli todella saanut isän ja äidin huolestumaan, ja aivan uudella tavalla. Hän ei joutanut enää syömäänkään. Häntä ei näkynyt olohuoneen sohvassa surffaamassa kaukosäädin kädessä eikä lojumassa sängyssäkään, ainakaan kovin pitkään, ainakaan enää yhteentoista. Hän oli pyytänyt isältä lainaksi sähköjohtokelan ja vetänyt autotallin pistokkeesta konttiin sähköt. Hän sulki oven sisäpuolelta, jos joku yritti tulla utelemaan. Hän vastaili kysymyksiin tekemisistään kiukkuisesti tai ei ollenkaan. Hän oli uppiniskainen, keskittyneen näköinen ja ärtyisäkin. Kontin avoimista aukoista leijaili siniselle taivaalle savuntuprahduksia. Sisko, joka oli vakoillut häntä kontin seinustalla jo ensimmäisenä iltana, kuuli radion soivan, tai television. Se juoksi raportoimaan asiasta isälle ja äidille, jotka eivät siskon pettymykseksi oikein osanneet päättää, miten asiaan suhtautua. Isä oli lainannut hänelle hämmennyksissään rälläkän jolla hän innostui pilkkomaan putkia; koneen korviavihlova meteli leikkasi terävänä ilmaa. Äiti alkoi motkottaa. Isän ei olisi pitänyt lainata sitä, eikä kolviakaan, eikä nyt luojan tähden ainakaan mig– hitsauslaitetta! 

– Kohta sillä on sormet ja pää irti, ja mitäs sitten! Nyt pitäisi keskittyä kuntoutukseen eikä tällaisiin... joutavanpäiväisyyksiin! 

– Miisa..., hän kuuli isän yrittävän. 

– Ja sä vaan lenkkeilet! äiti jatkoi. – Lenkkeilet ja vetelehdit kun lasta pitäisi kuntouttaa! 

 Hän paukautti kontin oven kiinni. Sininen hämärä. Mutta mitä hän siellä kontissa sitten oikein toimitti? Mistä hän– joka– ei– mihinkään–enää-pystynyt niin intohimoisesti kiinnostui? Eikö sille löydy rationaalista selitystä? Ensinnäkin hän alkoi muistaa, koska kaikki tuo tekeminen laittoi jotakin liikkeelle hänen lommoisessa päässään.

*

Hän sukelsi ylös uimalammen viileydestä. Käsi oli painanut päätä veden alle, ja siitä hän muisti sen yhden, Kikin, hullun tummahiuksisen tytön, joka oli silloin liki hukuttaa hänet, mutta johon hän oli rakastunut voimalla, millä ihminen nyt vain rakastua voi.  Ajatukset sinkosivat muistikuvasta toiseen ja yhtäkkiä pilvetön taivas puhkesi näkyviin kaikkien noiden kuvien takaa – tiedättehän sen hetken kun veden kalvo toimii kuin kalansilmäobjektiivi – 360 astetta – ja erotatte rannan puut ja kaiken! Näin hän muisti, tai pikemmin haaveili muistoissaan. 

*

Sitten hän näpräsi: tietokoneita, tulostimia, radioita. Johtokimppuja, monitoreita, tunnistamattomia kojeita. Siellä hän hääri, raivasi keskelle puolikaaren, joka toi jollain lailla mieleen ohjaamon. Touhusi raivokkaasti. Ja toivoi, ei hän oikein edes tiennyt mitä toivoi.  

*

Joskus sängyssään hän muisti liiankin tarkkaan. Muisti sairaalan; hengityskoneen sihahdukset ja tasaisen piipityksen, jonka takia oli vaikea nukkua. Ja hän muisti, kun kädet sidottiin sängynlaitoihin jottei hän repisi johtoja irti tai yrittäisi vessaan, vaikka ei vielä osannut edes istua. Hän muisti myös vuodeosaston madaltavan ilmapiirin, masentavan tapahtumattomuuden, jossa toivo lakkasi nostamasta päätään. Hän muisti hoitajien tyhmän tuntuiset jutut ja jostain kumman syystä porkkanaraastekasan sairaalalautasen reunassa. Mutta kun hän sulki kontin oven takanaan, se kaikki ikään kuin haihtui pois ja jotain muuta nousi esiin

*

Näin ne päivät etenivät, olivat edenneet jo jonkin aikaa, kunnes sinä päivänä hän seisoi taas tovin neuvottomana rojukasojen äärellä. Istuutui sitten ja valitsi vanhan mustan stereojärjestelmän. Aivan paskana, hän mietti itsekseen, ja ruuvasi kannen irti. Samassa aika alkoi taas käydä nopeammin, ja aivan kuin konttikin olisi muuttunut. Ympärillä oli jotain ihme värinää. Vaikka toisaalta se oli jo itsestään selvää, olihan jopa isääkin hieman pyörryttänyt kun hän oli käynyt kontissa, siltä isä oli ainakin näyttänyt. Aivan kuin kontin sininen väri olisi alkanut hehkua kirkkaampana nurmikon syvää vihreää vasten. Ja tila kontin sisällä kasvoi. Ja se laajeni edelleen. Ovelta katsottuna se ei ollut enää ahdas kontti, vaan kuin huone, johon he mahtuisivat hyvin asumaan vaikka koko perhe. Sinä päivänä hän muisti ensin kaikenlaisia pieniä asioita. Niin kuin sen paon, heidän seurustelunsa alkuaikoina, kun hän ei saanut mennä ulos kokeiden tähden. Hän oli livahtanut huoneensa ikkunasta ja muut olivat odottaneet pihavalon laitamilla, ja sitten he olivat menneet jonnekin rantaan, jonkin tyhjän kesämökin terassille moiskuttelemaan ja juomaan olutta kaupungin valojen loistaessa lahden toisella puolen. Ja sitten he olivat ajaneet pyörillä kovaa pimeässä, läpi kylmien kevätöisten sumusaarekkeiden, kevään ensimmäiset hyönteiset poskilla pistellen. Näihin aikoihinhan se oli alkanut, vuosia sitten.

*

 Se kipein muisto antoi kyllä odottaa aikansa. Ei sillä etteikö hän olisi sitä koko ajan muistanut, siihen asti se vain ei ollut tuntunut miltään. He kaikki olivat yökerhon jäljiltä humalassa. Kiki oli suudellut toista miestä, kielet varmaankin silkassa solmussa. Varmasti ne olivat jo maanneetkin yhdessä? Hullu-Markku arveli. Se sanoi nähneensä ne ennenkin yhdessä. 

– Mä annan sille selkään! 

– Hei rauhoitu nyt! 

– Ottakaa ne irti! 

Hetken aikaa käsirysyä. Sitten kihlasormukset katukivetyksellä kilisemässä. 

– Se siis siitä sitten, Kiki sai syljet naamalleen. 

– Mokoma horo! 

– Hei kaveri hei, tästä eteen päin vain baanalle. Auto alle ja liikkeelle!

*

Ruuaksi oli munuaiskeittoa. Pitkään keittynyttä, sakeaa ja suolaista. Aika karseaa oikeastaan. Äiti huokaili, tiuski tapansa mukaan isälle tuskin itse edes tietäen tiuskivansa. Isä taas mumisi, sisko yritti sirkuttaa, hädissään kuin arvaisi jotain. Hän nousi pöydästä. Hän arveli että pian kaikki ne katsoivat häntä. 

– Äiti eihän se aio jotain itsetuhoista? 

– No ei kai, vaikka ei tuollainen voi olla hyvästä! 

– Äiti, pitäiskö sille varata lääkäri? Joku... psykoterapeutti! 

– Seurataan nyt tilannetta rauhallisesti, sanoo isä. 

Tai jotain sellaista ne siellä varmaan puhuivat hänen lähdettyään pöydästä, suunnatessaan taas sinne konttiinsa, joka tänään tuntui erityisen kutsuvalta.

*

Hän viipyi siellä vielä yölläkin. Kolvasi raivokkaasti kun yllä jo tuikkivat tähdet. Liitti keltaisen johdon siniseen, tai sinisen vihreään, samantekevää minkä sitä liitti ja minne. Niin kiihtynyt hän oli. Tinaa suli kolvin kärjessä hohtavapintaisiksi tipoiksi ja putoili risteävien kuparilankojen päälle. Radiot alkoivat taas rasahdella, soittivat ohjelmankatkelmia omia aikojaan. Hän oli kyllästynyt avaamaansa mustaan stereonrämään ja yhdistänyt sen piuhat muihin laitteisiin. Ei hän oikein tiennyt, mitä ne kaikki edes olivat. Nyt kanavat kuitenkin vaihtuivat mielipuolisella tavalla ja lähetykset sotkeutuivat toisiinsa. Sähköt paukkuivat ja savusivat, kai jotakuinkin hengenvaarallisesti. Kunnes yhtäkkiä ilmoille kajahti hetkeksi kuulaana sävelmä jonka hän tunsi, vaikkei muistanut nimeä. Se nuolaisi häntä tuttuudellaan. Sitten ääni muuttui rahinaksi, kuin muuntajan tasaiseksi huminaksi. Ulkoa metsän reunan takaa kantautui haukuntaa. Kettujako ne olivat, vai oliko tuo mäyrän ääntelyä? Hän siirtyi ovelle katsomaan. Kuutamo loisti kostealla nurmikolla. Äänet vaikuttivat terävöityneen, metsä ja pilvet puskivat kohti kuin vaatien jotain. Hän käveli ahdistuneena edes takasin himmeästi valaisevan kuun alla. Lopulta hän kaivoi taskustaan siellä pitkään poltelleen kännykän. Numerokin yhä valmiina, jo K:n kohdalla. Mutta ei hän soittaisi. No helvetti kyllä hän soittaisi. Mutta ei se kyllä vastaisi kuitenkaan, ei ainakaan näin yöllä. No kyllä se vastasi.

*

Isä heräsi taas ensimmäisenä. Kahvinkeitin alkoi roplattaa. Äiti haukotteli kuuluvasti, sisko valitsi huoneessaan farkkuja. Voisi kuvitella, että oli taas yksi normaali päivä... Isä vilkuili kuitenkin odottavana portaisiin. Isän mielessä kävi järjetön ajatus. Ettei se vain ole lopulta lähtenyt? Sillä sinisellä kontillaan.

Julkaistu novellikokoelmassa Paskiaiset (Aarni, 2016).