Essee: Ei vain tosi uskomus

Voiko ihminen olla valehtelematta? Tai toisinpäin: pysyttäytyä totuudessa jatkuvasti. Onko sellainen mahdollista, ylipäätään?

Ystäväni mielestä pohdin liikaa, mutta mielestäni kysymys on kiinnostava ja sitä miettiessäni mielessäni on soinut biisi, jossa lauletaan:

"Tätä mä en voi enää muuksi muuttaa, tämä on totta."

Laura Närhen laulu, Tämä on totta, kertoo pettämisen jälkeisestä syyllisyydestä, mutta sen keskeinen sanoma on kuitenkin tunteessa, jonka totuus voi tuottaa todentuessaan.

Siitä ajattelin seuraavassa puhua.

Todentumisesta puhutaan traumapsykoterapian piirissä. Mutta sana saisi mielestäni siirtyä muuhunkin käyttöön. Se tarkoittaa kokemusten muuttumista todella tosiksi. Tunteen tasolla tosiksi.

Trauman kokeneelle totuus voi tehdä niin kipeää, että se on syytäkin pitää pimennossa. Traumaattiset kokemukset voivat piilottelusta huolimatta piinata painajaisunien ja takaumien ja outojen katkosten muodossa, vaikka samalla tietoiset muistot traumaattisista tapahtumista voivat olla etäisiä ja vieraita. Aivan kuin ne olisivat tapahtuneet jollekin toiselle.

Silloin totuus sattuu aivan liian paljon. Aivan samantekevää, mitä joku sanoo asian käsittelyn tärkeydestä. Totuus ei tahtomalla todellistu.

Kyseessä on kovin kummallinen ilmiö. Toipuminen tällaisesta voi olla epämiellyttävää, suorastaan hirveää. Sitä voisi ehkä verrata putouksen alle menemiseen. Mitään hallintakeinoja ei ole niille tuntemuksille, joita alkuperäisiin tapahtumiin on liittynyt. Mutta sen läpikäyminen voi tuottaa kuitenkin jotain hyvää: tunteen siitä että tämä on todella tapahtunut minulle. Ja tuo minä on olemassa, kokonaisempana, todempana; yhtenä subjektiivisena tarinana tässä maailmankaikkeudessa.

Mutta en halua pysyä traumanäkökulmassa tämän pidempään. Sen sijaan haluan laajentaa sitä. Väitänkin että todentuminen-todentumattomuus- akseli koskettaa meitä kaikkia. Niitäkin joita elämä ei ole murjonut millään lailla. Väitän että elämme kaikki jossain määrin valheessa. Väitän että totuus ei ole vain tosi, hyvin perusteltu uskomus, kuten klassinen totuuden määritelmä kuuluu. Yritän nyt perustella tätä näkemystäni.

"Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät," ohjeisti Ernest Hemingway kirjailijoita. Ympäri maailmaan kirjailijat koettavat seurata Hemingwayn lausetta kirjoittaen tosia lauseita, kirjoittaen kokonaisia autofiktiivisiä kertomuksia, joissa koko suvun salat paljastetaan pienintäkin likaista yksityiskohtaa myöten. Silti lukijasta voi tuntua että niistä puuttuu jotain. Aivan kuin kirjoittajat valehtelisivat, vaikka tarinat olisi kirjoitettu otsa hiessä, niin kuin asiat ovat todella tapahtuneet.

Se mikä näiltä epäonnistuvilta kirjoittajilta, itseni usein mukaan lukien, puuttuu, on tunne. Teksti ei yksinkertaisesti tunnu uskottavalta. Se on laimeaa. Siitä puuttuu särmä. Se tuntuu epämääräisellä tavalla valheelliselta.

Totuutta voisi verrata lämpimän kylpyveden kastelemaan saippuapalaan. Se on liukas ja altis häviämään käsistä ammeveden harmauteen. Ero totuuden ja valheen välillä on itseasiassa niin hienovarainen, ettemme välttämättä sitä itse tunnista. Siksi yksi suurimmista taidoista opetella, on oppia tunnistamaan totuus ja valhe omassa itsessään.

Totuutta lähelle tuleva käsite on läsnäolo. Silloin kun ihminen kohtaa kuluvan hetken "ruotoineen päivineen", aistit avoinna, ollen tarkasti tietoinen sekä kokemuksen objektista että omasta reaktiostaan tuohon objektiin, on hän läsnä. Tällöin hänelle avautuu mahdollisuus nähdä ja kokea tilanteen totuus. Oli se mitä tahansa.

Prosessi voi ontua, ja ontuu, monessa kohdassa. Saattaa olla ettemme ole tilanteeseen keskittyneitä, silloin olemme huonosti tietoisia kokemuksen objektista. Voi myös olla, että olemme huonosti tietoisia sisäisistä reaktioistamme. Silloin emme tunnista tunnetta, jota jokin kohde meissä herättää. Ehkä on myös niinkin, että liihottelemme abstraktioissa, teorioissa ja tarinoissa, jotka irrottavat meidät kuluvasta hetkestä.

Todellisuuden kohtaamisen prosessi saattaa rikkoontua niin monessa kohtaa, että käytännössä arkipäiväinen kokemuksemme on usein aukkoista, todentumatonta.

Jos nyt kirjoittaisin autofiktiivistä teosta elämästäni, minulla pitäisi olla kyky saavuttaa nämä eri aspektit, joita eri elämäntapahtumat ovat minussa herättäneet.

Mitä esimerkiksi oli nähtävissä ja kuultavissa? Kenties jopa haistettavissa. Entä mikä oli se tunne, jota nuo tapahtumat minussa herättivät? Millä tavoin tämä kaikki nivoutuu siihen subjektiiviseen tarinaan, jota sisälläni kannan?

Mikäli en tavoita jotain näistä osista, on autofiktioni väistämättä pliisua ja epäuskottavaa riippumatta siitä kuinka yksityiskohtaisia kuvaukseni olisivat.

Prosessi voi rikkoutua myös ilmaisun vaiheessa eli silloin kun sisäisen totuuden tulisi siirtyä paperille tai tietokoneen näytölle. Sanat saattavat silloin tuntua vääriltä. Tekstiin syntyvä ääni vieraalta tai muutoin virheelliseltä. Tämän eron havaitseminen on kuitenkin mielestäni merkki toivosta. Silloin sentään tietää olevansa irrallaan sisäisestä totuudesta, tietää että jossain tuolla on oma ääni, jota tavoitella.

Tässä lienee keskeinen syy sille, että kirjat kirjoitetaan usein moneen kertaan. Totuutta täytyy etsiä, uudelleen ja uudelleen.

Mutta entä jos totuus ei tahdo löytyä?

Tätä ymmärtääkseen on hyvä tutkia totuuden vastakohtaa: valhetta.

Samalla lailla kuin valon erottaa pimeän avulla ja rakkauden tunteettomuuden kautta, kirkastuu totuuskin vasta vastakohtansa välityksellä. Millaista elämä olisikaan, jos siitä puuttuu tyystin totuudellisuus? Jos valheen vaatimus olisi totuutta voimakkaampi?

Ranskalainen kirjailija Emmanuel Carrère kertoo romaanissaan Valhe yhden tosielämän tapauksen täydessä valheessa elämisestä. Hänen kirjansa päähenkilö, Jean-Claude Romand, irtautui totuudesta jossain vaiheessa nuoruuttaan. Ensin hän valehteli aivan yksinkertaisista asioista. Niitä seurasi uusia valheita ja yhä vain lisää.

Lopulta toden ja kuvitellun rajoista piittaaminen tuntui katoavan Jean-Claudelta kokonaan. Jean Claude päätyi elämäntilanteeseen, jossa hän ympäröi itsensä niin perusteellisella valehtelulla, että valheiden verkon lopulta paljastuessa, 18 vuoden valehtelun jälkeen, Jean-Claude surmasi paniikissa vaimonsa, lapsensa ja omat vanhempansa.

Romaanissa kirjailija Carrère yrittää ymmärtää Jean Claudea. Hän tapaa miehen, käy tämän kanssa kirjeenvaihtoa, tutustuu tapauksen taustoihin ja kokeekin saavansa selville totuuden Jean-Clauden petoksesta:

"En pitänyt hänen pitkään jatkunutta petostaan enää salaperäisenä, pidin sitä vain surkeana sekoituksena sokeutta, ahdinkoa ja pelkuruutta. Tiesin mitä hänen päässään tapahtui niiden pitkien tuntien aikana, jotka hän vietti teiden tai kahviloiden levähdyspaikoilla; olin saanut sen selville omalla tavallani, eikä se enää kuulu minulle."(s.173).

Kirjan järkyttävin havainto kuitenkin on, ettei Jean Claudesta tunnu löytyvän todellista subjektia, ei ketään, kenelle koettu voisi todentua. Kuin valhe voisi vapaasti muokata kokemuksen joksikin muuksi, kuin mitä se todella on. Carrère kirjoittaa Jean Clauden todistuksesta, jossa hän vakuutti löytäneensä uskosta vapautuksen:

..."pidin sitä todella salaperäisenä. Se on matemaattisessa mielessä ratkaisematon.--- Olen varma ettei hän ilveile muiden kustannuksella, mutta eikö hänessä oleva valehtelija ilveile?"(s.174).

Jean-Claude on ääriesimerkki, mutta asettaa kartalle koordinaatit totaalivalheelle. Hän on musta piste, jossa valhe voi muokata kaiken, hämärtää kokemuksen ja lopulta koko ihmisen. Jean-Claude ei pystyisi kirjoittamaan autofiktiota elämästään vaikka yrittäisi. Hän on kadonnut.

Kartalle voitaisiin piirtää myös toinen, totuudellisuuden, piste. Täällä kohden jokainen kokemus todentuu ja koetaan ytimiään myöten. Mitään ei väistetä, milloinkaan.

Kuka voisi olla tällainen ihminen? Kenties Buddha? Tai Jeesus? Tai joku muu fiktiivinen tai ainakin lähes yli-inhimillinen hahmo joka tapauksessa. Normaali ihmiselämä sen sijaan liikkuu näiden pisteiden välissä. Välillä sumentuen, toisinaan kirkastuen. Suunnan tulisi kuitenkin olla selvä. Enkä minä sitä tähän kirjoita.

Ajattelin sen sijaan miettiä totuuden viheliäistä kieroutta, totuuden valheellisuutta. Sekin on otettava tässä huomioon, väistämättä.

Kuinka usein poliitikot aloittavatkaan puheensa sanoin "totuus on..." tai sijoittavat puheensa lomaan sellaisia ilmaisuja kuin "ja tämä on totuus", "tosiasiassa" ja niin edelleen. Olen alkanut epäillä sellaista informaatiolähdettä, jolla on suuri tarve korostaa väitteittensä totuusarvoa tai vähätellä toisia, puhua esimerkiksi valtamediasta. Tälle on yksinkertainen syy. Totuus tuo valtaa. Oikeassa oleminen nostaa esille oikeassa olijan, antaa hänelle ja hänen edustamalleen ryhmälle valtaa muihin nähden. Totuuden kytkeytyminen valtaan voikin pahimmillaan johtaa totuuden perversioihin.

Psykoanalyytikko Martti Siirala puhui aikanaan "totuuden harhaisesta omistamisesta" eli siitä kun joku omii totuuden itselleen, piirtää sille selkeät rajat, rajaa pois kaiken sen ulkopuolella olevan kutsuen sitä hulluudeksi tai muilla vähättelevillä ilmaisuilla. Silloin kyse ei ole enää siitä mikä on totta, vaan siitä kuka tuon totuuden saa omistaa.

Tällä tavoin esimerkiksi lapsuuden vaikea ihmissuhde omiin vanhempiin muuttuu psykiatriseksi diagnoosiksi - ja ihminen häiriintyneeksi. Tapa kuvata asiaa ei varmaankaan ole täysin väärä, mutta joskus se saattaa saada kohtelemaan diagnosoitua ihmistä alempiarvoisena ja saa myös asianosaisen uskomaan, että hänessä itsessään on jotain pahasti vialla, kenties kadottamaan myös oman totuutensa. Samalla diagnoosin antaja voi työntää itsestään etäämmäs epämiellyttävät asiat, pitää niitä omaan ihmisyyteensä kuulumattomina häiriöinä.

"Heidän totuutensa loiste /Minut tieni kadottamaan saattoi," lauloi itsemurhan tehnyt Mana Mana yhtyeen solisti Jouni Mömmö ja jatkoi synkeällä kertosäkeen hokemalla:

"Totuus palaa/ totuus palaa/totuus palaa."

Kokonaisten kansakuntien joukkopsykoosit voivat olla tässä asiassa mahdollisia.

Historia tuntee suuret määrät totuuskokeita ihmisillä, joissa suuret ihmismassat vakuuttuvat oikeassa olemisestaan, näkevät jossain vähemmistössä halveksittavia piirteitä, jotka oikeuttavat vainon ja siekailemattoman väkivallan.

Valhe tuntuu uhkaavan ihmistä koko ajan.

Uskon että totuutta pitääkin aktiivisesti tavoitella. Se lopulta tekee meistä aitoja subjekteja, toisin kuin valhe, joka saa meidät menettämään yhteyden toisiimme ja myös itseemme. Mutta uskominen ei tässä paljon auta. Valhe tulee elämään joka päivä, elää sen jokaisessa hetkessä hämärtäen näkymän.

"Sumu ei hälvene", kirjoitti Samuel Beckett, tuo totuudenetsijöiden suuri pilkkaaja.

Mutta voihan sitä aina yrittää.

-----

*Esseelle myönnettiin 2. palkinto Lounais-Suomen kirjailijat ry:n esseekilpailussa. Teksti julkaistiin kilpailutöistä muodostetussa kokoelmassa Muunnettu totuus. Kahdeksan esseetä valheesta.