Novelli: Numero poissa käytöstä

Sen vartalo oli jo jäykistynyt. Kita ammollaan. Pienet neulanterävät hampaat ja punainen kieli olivat näkyvissä. Silmät lasittuneet. Turkki kaulan alla oli muuttunut verestä ruosteenpunaiseksi. Tuuli liikutti varovasti selän mustavalkeaa karvaa. 

Eerin mielessä mielikuva seurasi toistaan: kissa tunkemassa sisään raollaan olevasta ovesta ja vatkaamassa koukkukynsiään Eerin sylissä. Maidon latkintaa keltaiselta kupilta. Kupin rahinaa lattian kaakelilla. Se kaikki nyt poissa. 

Eeri päästi yhtäkkisen ryystävään ääneen.

Hän oli ollut yöpaitasillaan matkalla postilaatikolle. Kissa oli jähmettänyt hänet jo rappusten yläpäähän. Eikä hän tahtonut päästä enää liikkeelle. Aamuauringon loisteessa kissan karva kimmelsi arpeutuneella betonilla. Aidan taakse päättyvällä kadulla kuivia vaahteran lehtiä liikkui tuulessa. Muutoin ei liikettäkään. Ei ketään talojen pihoilla. Ei pyörätiellä. Ei ketään tekijäksi kelpaavaa.

Pari vuotta sitten, tai suurin piirtein niillä main, ne olivat tehneet jo pientä jäynää. Ensin mopon jälkiä pihassa. Sitten kerran vetelehtimistä portin edessä. Laiskanlaista askellusta edestä pois, kun he miehen kanssa yrittivät autolla pihaan. 

"Mitä ne siinä vetelehtii," mies mietti sammuttaessaan autoa. 

Oven avautuessa Eeri oli kuulevinaan pensasaidan takaa jonkin pilkkahuudon, muttei voinut olla varma.

Pitkään aikaan ei sattunut mitään, kunnes eräänä kesäisenä iltana jotain kovaa oli kalahtanut seinään. Äänen säikäyttämä Eeri oli ollut kompastua kulkiessaan ikkunaan.

"Mitä nyt, mitä nyt?"

Mies ei osannut vastata. Tuijotti vain ikkunasta yhtä hölmistyneenä.

Kiviä kopsahteli talon katolle ja seinään ja yksi jymähti ikkunaan lujaa, kuitenkaan lasia rikkomatta. 

Mutta rikkihän se olisi voinut mennä, se oli selvää.

Mies tajusi ensin, mistä oli kyse. -"Perkele," se karjui jo portaissa.

"Perkele, seis!"

Eeri ei vielä käsittänyt. Sitten hän näki miehen pihanurmella roikottamassa noin kuudentoista vanhaa poikaa rinnuksista ja kiiruhti itsekin pihaan.

"Lopettakaa heti paikalla!" hän huusi.

Miehen leveän selän poikki kulkevat henkselit roikkuivat käsirysyn jäljiltä. Tukka hapsotti, ja takaraivosta vuoti verta. Eeri seisoi rappusilla peloissaan. Mies käveli kohti taloa pidellen takaraivoaan, johon joku oli nakannut kivellä.

He eivät ehtineet päättää mitä tehdä kun puhelin jo soi.

 "Niin niin, mutta... Ei kai sentään?" mies sanoi.

"Aivan, aivan, mies mumisi, - mutta kuitenkin..."

"Niin, ymmärränhän minä mutta..."

Poikien vanhemmat siellä. Vain tunti ja viistoista minuuttia tapahtuneesta, ja he jo uhkailivat poliisilla. Aivan nurinkurisesti. Nuo tutut ihmiset naapuritaloista kadun varrelta väittivät kivenkovaa miehen pahoinpidelleen lapsia. Olivat jutelleet asiasta keskenään: Nieminen, Pohjakka, Nordström. Vihreä Volvo, sininen Mazda ja musta Mercedes. Joku oli asian nähnytkin. Mies takelteli puheissaan. 

Mies pelkäsi heitä. Kuten hänkin. Selittämättömästä syystä.

Sitten: katkeilevat sähköt. Rikkoutuneet pyörän kumit. Ulosteen iljettävät vanat ja kikkareet postilaatikossa. Mies kävi siitä naapureille puhumassa, mutta ei siitä tullut loppua. Poliisiin ei sentään otettu yhteyttä. Sellaiseen ei ryhdyttäisi. Molemmat olivat samaa mieltä: tällaiset asiat piti osata ratkaista naapurien kesken.

Eeri vetäytyi nyt kissan luota ja lukitsi oven. Hän tähysteli pitsiverhon raosta. Piha oli tietenkin autio, kenties liiankin. Mieleen tuli, että ehkä tekijä vaani häntäkin. Ehkä se odotti. Ehkä pensaan varjossa.

Nurmikko ja pihatien sinertävä sepeli kimalsivat viistossa valossa. Maisema kiristyi, venyi kireäksi kuin rummun kalvo. Kunnes viimein lintuja lehahteli pihaan rauhoittaen tunnelmaa. Ei maailma sittenkään ollut hajoamassa, ei räjähtämässä.

Kaikki jatkui, kuten ennenkin.

Eeri riisui yöpaidan ja veti jalkaan vihreät työhousut.  Hän sujautti ylleen collegepaidan ja tuulitakin. Hän oli päättänyt tarttua toimeen. Pian hän käveli keltaiset kumihansikkaat kädessään, kissaa hännästä topakasti roikottaen läpi kiukkuisen tuulenpuuskan ja yli rikkaruohoisen ja lehtien peittämän nurmikon kompostin luo.

Tarkoitus oli kävellä saman tien takaisin sisään, mutta Eeri seisahtuikin portailla. Siinä missä kissa oli maannut, oli ollut mieskin. 

Siihen se oli kuollut. 

Eeri nielaisi muiston vavahduttaessa. Mies lankesi silloin äkisti portaille. Aurinko mollotti taivaalla kirkkaana.  

Eeri ei ollut saada miehen puheista selvää. 

"Apua... sattuu." 

Niin se kai sanoi. Se puristi kaidetta niin että koko kaide vapisi. 

Eeri oli pudottanut haravan, juossut soittamaan hätäkeskukseen. Yrittänyt elvytystä muistamatta kuinka monta kertaa piti painaa ja mistä. Lopulta hän vain paineli sieltä täältä hullun lailla kunnes ambulanssi tuli pihaan. 

"Auttakaa sitä, auttakaa nyt luojan tähden."

Sillä lailla hokien hän oli kompastellut ensihoitajien perässä portille jonne jäi ambulanssin jäljiltä aukko, kuin tyhjä tila. 

Eeri katseli nytkin kadulle. 

Lapsia melkein vielä. Nuoria nyt ainakin. 

Uskalsiko hän ajatellakaan, mitä ajatteli ja mitä ajatuksesta seuraisi? 

Kosto? Silmä silmästä?

Mutta olivatko he osanneet vaatia tasoitusta ennenkään? Keneltäkään.

Eeri katsoi taas taloon, sen ikkunoihin, joissa melkein näki miehen kurkkimassa. Aikaan tuli nyt aukko, tähän hetkeen hämärrys. Sitten yhtäkkiä menneisyys kirkastui. 

Siellä se mies huolehti. Rakas huolehtijamies. Tuulen puhinan läpikin Eeri kuuli miehen tutut askeleet tämän kävellessä lääkekaapille syömään luontaistuotekaupasta hankkimiaan Antistress-tabletteja, joilla mies itseään lääkitsi hermoillessaan pahaisten lasten tähden.

He molemmat olivat kuitenkin pelänneet. He olivat pelänneet ennen ja pelänneet nyt. Välissä oli vain aika jolloin oli ollut erilaista. He molemmat olivat olleet evakkoja. Mies vanhempi, jatkosodan käynyt. Mies oli otettu sotaan nostoväkenä. Ikää seitsemäntoista. Liian nuori siihen puuhaan, mutta olipa kelvannut kuitenkin.

"Puissa ei ollut oksia, kaikki tykistötulen riipimää," hän oli kertonut ensivaikutelmaansa. 

Miehen joukkueesta ei ollut jäänyt montaa henkiin. Venäläiset ampuivat kaiken raudan vihollisensa niskaan sodan viimeisinä tunteina. Lähes kaikki kuolivat. 

Miehen pelasti sattuma.

Eeri oli silloin ollut vielä lapsi. Hän oli rientänyt äidin kanssa pois kodistaan, juossut läpi kylän jossa koiratkin olivat jääneet pihoihin haukkumaan. Etsiytynyt äidin kanssa muiden joukkoon vailla tietoa tulevasta.

Miehelläkään ei ollut ollut kotia mihin palata. Samaan kylän asettuneina he olivat lopulta löytäneet toisensa. Ja liki saman tien he olivat laittaneet uuden elämän pystyyn - ja sellaisella vimmalla, että sitä Eerin oli nyt vaikea ymmärtää. 

Talosta oli tullut mukava uudisrakennus. Se oli näyttänyt Eeristä upealta. Hienolta ja omalta. Isoltakin. Vaikka tokihan se oli nykyään vain pahainen mökki. 

Sen molemmin puolin nousivat nykyisin uudet satojen neliöiden asuintalot, joista Eeri ei ollut koskaan pitänyt. Niissä oli jotain vihamielistä. Jotain vierautta joka mursi hauraan tasapainon.  

Eerin talo oli vähä vähältä tungettu niiden tieltä pienen metsäsaarekkeen laitaan uhmaamaan kaavoitusta. Sojottamaan eripuraisena kuin harhaan kasvanut hammas.

Eeri päätti nyt ryhtyä pihatöihin. Pian hän kuitenkin pudotti äkisti haravan kädestään ja suuntasi päättyvän kadun jatkeena olevalle polulle. Se oli vanha tie, ennen suuren tuntuinen. Nyt liki umpeenkasvanut polku. Hän käveli nopeasti. Hengästyi. Hän ei tiennyt mistä se ajatus oli tullut, tekijöitä hän kai mietti, sitä että ehkä ne olivat tulleet täältä. Hän seurasi ajatusta kuin huumaantuneena. Silmät sirrillään. Käsi yhä näkymätöntä haravaa puristaen.

Ne olivat napanneet kissan, joka... sehän ei ollut Eerin kissa, mutta tapasi silti tulla Eerin luo nukkumaan... hän antoi sille maitoa... niin että melkein Eerin kissa. Se oli tullut syömään niin kuin kulkukissat joskus tekevät, ja ne olivat sitten... surmanneet sen... Ehkä tuolla metsikössä?

Hiljaisuus täytti mielen sanan "surma" jälkeen.

Kuka sellaista tekisi? Miksi? Ja miten ne olivat sen oikein tappaneet? Oliko se... kärsinyt kovin se... kissaparka?

Kuivat lehdet ratisivat jalkojen alla, kun Eeri kiiruhti. Ajatukset alkoivat taas risteillä mielessä. Miten kodin oli käynyt? Sitä hän oli aikanaan miettinyt. Kuten mieskin. Se heissä oli yhteistä, ja jokin varjo, joka sai pelkäämään aina pahinta.

Polulla tuuli oli nyt viedä hatun Eerin päästä. Molemmin puolin kohisi sankka tiheikkö. Pajua ja leppää, mutta jostain taustalta kuului myös haapojen väpätys. 

 Eeri taittoi oksaa nähdäkseen syvemmälle ojan taakse, jolloin kappale sinistä hupparia vilahti puiden lomassa.

"Hei," Eeri huusi hätääntyneellä äänellä. "Hei... kuka siellä?" hän jatkoi.

Sitten hän sulki suunsa ja perääntyi. 

Puiden väliin ilmestynyt sänkitukka ei näyttänyt ystävälliseltä. Poika katsoi Eeriä hetken tutkiskellen, kääntyi sitten hymynkare suupielessään, kuin olisi nähnyt jotain, jolle ei maksanut vaivaa sanoa mitään. Sitten poika hävisi takaisin puiden lomaan. Eeri perääntyi ja alkoi astella nopeasti takaisin kohti kotia.

Hän oli kuulevinaan oksien ratisevan takanaan, hän ajatteli poikajoukon tulleen polulle, hän kuvitteli heidän tulleen tielle. Ne olivat nykyisin vanhempia, isoja miehenalkuja jo. Mitä he tuolla metsässä tekivät? Kotitalo edessä näytti olevan nyt aivan liian kaukana. Heinikko lakosi niityllä etuoikealla kuin näkymättömän jättiläiskäden alta. Nyt nopeasti eteen päin! Mutta jalat alla olivat tahmeat, hervottomat. 

Sitten Eeri oli vilkaista taakseen. Kielsi itseään viime hetkessä, parempi kun ei katso. Mutta tulivatko ne nyt kuitenkin perässä? Tulivatko?

Eerin sydän jyskytti hullun lailla kun hän juoksi niityn poikki välillä melkein ojaan sortuen, mielessään hullu tunne, että koko maailma oli kääntynyt häntä vastaan.

Hän ei soittanut poliisille, mutta lukitsi oven. Hän katsoi puhelinta, mutta mitä hän muka poliisille olisi sanonut? Mieskään ei olisi sellaisesta rettelöinnistä perustanut. 

Hän rauhoitteli nyt itseään kosketellen vanhaa valokuvaa pojastaan. Hän oli jo kaatanut ryypynkin, puoli lasia brandya. Antistress-tabletteja, niitä hän valutti käteen useamman, vaikkei ollut aiemminkaan huomannut niiden auttavan millään lailla.

-"Sinne sisään vaan," hän sanoi ääneen ja heitti kourallisen tabletteja suuhunsa.

Hän käveli jälleen ikkunaan. Heinikon aavemainen aaltoilu jatkui pimenevässä illassa. Repaleisia pilviä ja yksi kirkas keltainen laikku puuston yllä. Ei muuta. 

Se oli hänen mielikuvituksensa joka tässä sekoili.

Mutta entä tuo valokuva? Se oli otettu metsikössä. Hän otti nyt kuvan jälleen käteensä. Heidän ainoa lapsensa. 

Elämän lahja, kuten hän silloin ajatteli.

Poika oli tavannut leikkiä tuolla metsikössä. Juuri  tuolla mistä hän äsken ryntäsi. Poika oli rakentanut puuhun majan, lukenut siellä Kolmea etsivää ja Tarzaneita. Maja oli ollut oikea pesä oksien välissä. 

Tuntui yhtäkkiä tärkeältä ajatella, että täällä oli joskus ollut jotain hyvääkin.

Poika oli nikkaroinut majaansa lautalattian, jonkinmoisen pressun se oli laittanut katoksi. Siellä olivat retkipatjat ja makuupussi. Heidän kolmen elämä oli ollut hyvää. Tulevaisuuskin oli näyttänyt hyvältä, pelko oli haihtunut pois. 

Roska-auto! Se peruutti nyt pihaan. Sydän hakkasi. Voi hyvänen aika - koskaan ennen hän ei ollut ollut säikähtänyt roska-autoa. Kuinka hän oli näin säikky. Ennen talo ympäristöineen oli ollut suorastaan turvallinen. Mutta nyt... Nyt oli toisin. 

Hän kaatoi vielä uuden ryypyn roska-auton yhä jyristellessä.

Hän katsoi ylös portaisiin. Muistot olivat nyt aktiivisia: yhtäkkiä hän näki itsensä seisomassa vastasyntynyt olallaan yläkerran ikkunassa. Läheinen lentokenttä oli silloin valmistumassa. Taivaalle syntyivät ensimmäiset suihkukoneiden vanat. Maailmaa vasta rakennettiin. Kuukin oli ollut vielä valloittamatta.

Mies oli rakentanut selviytymisvaraston kellariin. Oi, se oli ollut vähän noloa. Eeri tuijotti nyt suljettua tummanruskeaa ovea kuitenkaan avaamatta sitä. Ruokaa, vaatteita ja tietenkin ase.

Mies oli opettanut hänet ja pojan ampumaan niityllä talon takana. Osaisivatpa puolustautua ryssää vastaan! Mies oli piilottanut räjähteitä seinärakenteisiin. Sillä oli ullakon villoissa kaksi käsikranaattiakin. Panoksia siellä tällä. Ja kuitenkin niin hellämielinen mies. Sehän oli jopa vannottanut, ettei asetta koskaan käytettäisi, mikä oli ollut Eeristä aivan tolkutonta.

"Totta kai ammutaan jos ampua pitää," hän muisti ajatelleensa.

Siellä ase joka tapauksessa yhä oli, portaiden alla, lankun takana. Avaruuslakanoiden, nestekaasupullojen ja säilykepurkkirivien alla.

Varmaankin he olisivat monen mielestä hulluja, Eeri mietti. Mutta kyse oli näkökulmasta. Muut eivät vain ymmärtäneet. Eivät käsittäneet, mitä he olivat kokeneet.

Yhtäkkiä Eeri laittoi käden suulleen. Hän tajusi nauraneensa ääneen. Ihan vahingossa. Mutta se johtui viinasta. Jännityksestä.   

Hän oli juuri muistanut miehen innon sen opastaessa aseen käyttöön. Pojalla oli ollut korvillaan kuulosuojaimet, joilla se pelleili. Käänteli niitä eri asentoihin. Näytti ihan Mikki Hiireltä. Ei halunnut ottaa asetta käteensä, vaan pisti pelleilyksi.

Eeri siirtyi nyt jälleen katselemaan pihamaataan. Hän todellakin oli täällä, ei menneisyydessä, jossa olisi halunnut mieluummin olla. Pihamaa vaikutti vastenmieliseltä. Hän ei sitä enää hoitaisi.  Talon katto saisi vuotaa, kun oli kerran vuotamisen aloittanut. Heinikko saisi kasvaa. Kaivon kansi sammaltua. Kaikki saisi tulla sellaiseksi kuin pohjimmiltaan oli.

Hän katsoi keittiön kelloa, ja kokosi vihdoin itsensä. Hänellähän oli meno. Se oli tässä unohtunut. Mutta kyllä hän vielä ehtisi. Äkkiä vain takki päälle ja kengät jalkaan. Hän pukeutui hätäiseen eteisessä. Sitten hän kiiruhti käsilaukku olalla keikkuen pyörätielle, jossa tuulen kiusaamat varpuset kirskuivat pensasaidoissa. Hän oli ollut niin ajatuksissaan, että oli ollut unohtaa. 

 Oli aika käydä hakemassa reseptit. Että kiirettä nyt vanha akka!

Kurkussa alkoi pistää. Askeleet hänen kunnolleen liian nopeat. Taulutelevisio loisti levotonta lastenohjelmaa pensaiden takana ikkunassa. Yhden talon portilla joukko tympeän näköisiä naapureita näytti paheksuvan vanhaa kulkijaa. Tai sitä se ainakin tuntui. Eeri nyökkäsi hätäisesti. Mistäs hän tiesi, mitä he ajattelivat. Tuskin ne kuitenkaan hänestä pitivät. 

Ja millaisia vanhempia nuo oikein olivat? Rahaa niillä ainakin oli. Silti tuollaisia lapsia...

Hän toivoi terveysasemaa lähestyessään, ettei omalääkäri olisi paikalla. Mieluummin joku sijainen. Viimekerralla se nainen oli ryhtynyt niin tuttavalliseksi.

"Onko teillä perhettä?"

 "Pitävätkö yhteyttä?"

"Hoitavatko yhtään?"

"Auttaako kukaan? Onko ketään?"

Eeri irvisti. Ei tuollaisia kysymyksiä nyt. Ei hän huolenpitoa kaivannut. Eikä hän suoraan sanoen edes tiennyt. Oli vain yksi jolla oli väliä niin että lääkäri oli hyvä ja tukkisi sen helvetin suunsa. Sitten hän niiskautti, sillä oli erehtynyt muistamaan että puhelin oli ollut mykkä vuosia.

Eeri ajatteli poikaansa sen mitä korttelin kävelemiseen meni. Hetken mielikuva lämmitti, eli mielessä kuin kynttilän liekki, mutta odotushuoneessa hän istui jo ajatuksetta. Sitten jo huudettiin sisälle.

Ei hän voisi kertoa kissasta lääkärille. Ei pojasta, jolla nyt ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Hän katseli hädissään luurangon kuvaa seinällä. Katse lipesi arkistolaatikkoon, jossa teksti "poistettavat". Hyvänen aika - hänhän oli täällä verenpaineen tähden! Mitä tuo lääkäri oikein meinasi? Taas sen kysymykset olivat niin henkilökohtaisia. Yhäkin se katsoi tuoliltaan. Saiko hän jo mennä? Ei kai siihen lupia tarvittu. 

Hän kiiruhti pitkin terveysaseman käytäviä. Kääntyi väärään suuntaan, kiiruhti takaisin käsilaukku epävarmasti heilahdellen, leuka vavahdellen.

Ensimmäinen muisto tuli varoittamatta.

"Mikä minussa on vialla?" poika itki.

"Ei kai se niin vakavaa ole. Pojat ovat poikia," mies vastasi. -"Ehkä voisit koettaa puhua vähän... normaalimmin?"

Pojan ääni oli kimeä, honottava, kieltämättä vähän ärsyttävä. 

"Ja katsopa tätä, - mies näytti arpea sormessaan - tämän minä sain kun me Veikon kanssa painittiin ja se huitoi peilin kappaleella. Paras kaveri se kuitenkin oli. Eiköhän nuokin pojat voisi olla pohjimmiltaan kavereita?"

"Parasta ainakin olla hiljaa," mies jatkoi kun vastausta ei kuulunut. "Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu! Vanhempana tuollaiset jutut naurattaa."

Eeri oli paennut ulos kuulemasta. Miesten juttuja ne tuollaiset asiat. Hän ruokki, vaatetti ja huolsi pojan, auttoi läksyissä, auttoi kaikessa, kyllä mies saisi nyt tämän asian hoitaa. Eivätkä tuollaiset asiat muutenkaan kuuluneet heidän uuteen hyvään elämäänsä. 

Hän oli sulkenut oven, laskeutunut portaat, kävellyt pihan poikki tielle joka oli silloin jo alkanut umpeutua.

Mies oli koettanut sopeutua ympäristöön, jossa evakoista ei niin piitattu. Se oli heidän onnekseen saanut ammattimiehenä hyväksyntää, ja alkanut sitten kutsua niitä ammattimieskavereitaan kylään. Mara, Pertti ja ketä kaikkia niitä olikaan. Juroja, kummia, sisäänpäin lämpiäviä. Mutta saunaan ne menivät ja juomaan. 

Mies sai pian kutsuja tekemään takkaa mökille jos toiselle. Miehen nimi oli huulilla, jos jossain kaivattiin kunnon ammattimiestä. Mies itse halusi että kotona kaikki näyttäisi hyvältä. Oli pöytäliinat suorassa ja pojan tukka siististi leikattu. 

Elettiin 70- lukua eikä ollut aika ryhtyä poikkiteloin. 

Ei silloin sopinut, että poikien vanhempia ryhdyttäisiin syyttämään pojan kiusaamisesta eikä kyllä jumalauta varsinkaan sopinut, että poika ryhtyi homoseksuaaliksi, kuten se röyhkeästi ilmoitti täytettyään 17. 

Mitä se menikään sellaista tekemään? Se oli silloin ollut koko kesän jossain pääkaupunkiseudulla keräämässä vaikutteita. "Perkele," mies huusi taas. 

Mies sai silloin rytmihäiriöitä ensimmäistä kertaa. Mutta sen piti ajatella mainettaan. Kaikki voisi hajota. Mitä ammattimiesten kesken sanottaisiin? Mitä Mara, Pertti ja ketä kaikkia niitä olikaan, ajattelisivat? Mitä heidän vaivalla hankitulle asemalleen paikkakunnan jäseninä tapahtuisi? Se sanoi pojalle, että nyt oli syytä lähteä ja tulla takaisin vasta kun oli parannuttu. 

Kuukausitolkulla he päivittelivät sitä yhdessä. Raamatussa oli asiasta sanottu yksiselitteisesti, ja jos hän ei Raamattuun uskonut, niin mihin sitten? 

He juttelivat tästä asiasta makuukammarissa, hän miehen kainalossa; he olivat asiastaan varmoja. He olivat ajatelleet kaikki vaihtoehdot. Joskus vanhemman piti olla osoittaa kaapin paikka. Asia oli nyt hoidettu oikein. Pojan piti vain sopeutua ja parantua.

Lääkärin jälkeen Eeri riensi kohti keskustaa. Hän pistäytyi kaupan yhteyteen rakennetussa Alkossa. Sieltä nopeasti ulos pullo käsilaukussa painaen. 

 Viinan juonti oli syntiä, kyllä hän sen tiesi. Sitä määrätietoisemmin hän kaatoi kotiin päästyään itselleen brandya. Sitten hän sytytti kynttilän. Hän hörppäsi lasin tyhjäksi. Hän tuijotti lasia kuristavia sormiaan. Ja mietti mitä ihmeen iloa oli ollut niistä miehen kavereista? Niistä joita piti silloin niin kovin palvoa ja miellyttää. Joiden mielipiteet olivat tärkeämmät kuin poika. Kukaan niistä ei ollut tullut ikinä auttamaan. Kaikki olivat kaikonneet kun työt olivat loppuneet. 

Hän kurkisti verhon raosta. Heinikko heilui, ja puiden latvatkin hieman.

Pullon kaula kilahti nyt kiukkuisesti lasia vasten. Hetken aikaa vielä pulputusta. Voi hyvänen aika, nythän jo vähän huippasi! Sameiden silmien huomio lipsahti kirjahyllyyn. Siellä taas tuttu A5-koon valokuva Laurista. Ja saman tien äänekäs tyrskähdys. Taas hän metelöi ääneen. 

Hän äänteli nyt jatkuvasti.

Mutta pojalla oli kuvassa yllään iloisen sininen paita. Tukka pörröinen ja ruskea. Ehkä pojalla meni nykyisin hyvin siellä Belgiassa, mistäs sen tiesi? Eeri tajusi puhuvansa pojastaan ääneen muttei enää välittänyt. Miksi poika ei ollut pitänyt yhteyttä? "Mitä pahaa muka olen sille tehnyt?", hän marisi ääneen. Hänhän oli lähetellyt pakettejakin, rahaakin jopa. Ja taas Eeri joi, huikan kaksi. Koetti ajatella. Ja puhui.

Ehkä poika oli halunnut katkaista välit koko kotimaahan. Ehkä kyse olikin siitä, ei hänestä. Eeri katseli kuvaa tarkemmin ja tarkemmin. Oli hiiskumattoman hiljaa. Lämmön tunne pysytteli kyllä piilossa päivät pitkät, mutta syttyi kuvaa katsomalla aina. 

Nytkin. 

Silmät puristuivat kiinni. Ylävartalo vaipui hieman vinoon. Hengitys tiheni ja silmännurkat alkoivat kimaltaa. Tuuli natisutti ikkunaa. Aikoiko se tuulla koko kevään? Oliko se edes tuuli joka siellä kolisteli. Eeri raotti jälleen silmiään ja sitten verhoa. Ja perääntyi saman tien. Piha ei ollutkaan tyhjä.

Mitä ne tahtoivat? Miksi ne yhä vain tulivat? Eeri kuuli nyt kolahduksen lautaseinää vasten. Hän terästäytyi kuuntelemaan. Ei kuitenkaan muita ääniä, paitsi tuuli, joka sai puiden rungot narisemaan ja soitteli tuulikelloa takapihalla. Entä jos hän juoksisi pihaan huutamaan? Ei hän uskaltaisi. Mitä se sitä paitsi auttaisi? Eihän mieskään ollut niihin rotia saanut. 

Eeri puristi käsiään nyrkkiin. Taskulampun valokeila syttyi ikkunassa selän takana. Hän syöksyi vaistomaisesti pois tieltä. Toinen valo alkoi loistaa vastapäisestä ikkunasta ja vielä kolmas. Valokeilat risteilivät nyt läpi alakerran. Leikkasivat toisiaan. Osuivat tauluihin ja ryijyyn seinällä. Valaisivat raa'asti hänen elämänsä pikkuesineet. Sitä jatkui minuutin verran, sitten ne kaikki sammuivat. Eeri raotti verhoa.

Saattoiko Lauri aistia tämän hänen hätänsä? Ehkä rakkaus ei ollutkaan päänsisäistä, vaan ylsi läpi etäisyyksien. Ja eikö - niin Eeri nyt tuumi kömpiessään yläkertaan ja sänkyyn - rakkaus ollut loppu viimeksi ainoa asia jolla oli merkitystä. Rakkaus lapseen, mieheen. Hän puristi tyynyä syliin kuin muistojaan - kaikki se yhdessä tyynyssä. 

Eeri halasi tyynyään joka oli tuttu, pehmeä ja kulunut kuten hänen elämänsäkin. Paitsi ettei se ollut kulunut vaan vain ollut piilossa. Voi eikö se poika nyt voisi kuulla hänet ja soittaa? Kun hän oli tällaisessa pulassakin.

Olihan Eerillä puhelinnumero, mutta ei hän itse sentään soittaisi. Sama juttu kuin sen lääkärin kanssa. Ei tarvinnut tulla neuvomaan. Eikä säälimään. Se olisi pojan velvollisuus soittaa, ei hänen. Hän pärjäisi itsekin, aivan varmasti pärjäisi. 

Sitä paitsi ne paholaiset olivat pysyneet nyt poissa. Parikin päivää. Sen verran aikaa oli jo kulunut taskulamppujen valokeiloista. Ehkä he jättäisivät hänet rauhaan?

Sitten hän näki unen. Hän näki nyt lähes joka yö unia. Ne olivat voimakkaita. Outoja. Kuin hänen mielensä olisi tehnyt sekopäistä elokuvaa. Tämä uni oli kuitenkin kirkas. Siinä mies itki kamarin lattialla. Se oli liian elävä uni. 

Olihan tosielämässäkin käynyt kerran niin. Heidän seurustelunsa alkuaikoina. Se oli ampunut nuoria venäläisiä pikakiväärillä. Aivan yhtä nuoria kuin mies itsekin. 

Lapset toisiaan ampumassa.

Mutta nyt unessa sillä oli ihan muu asia. Se oli tullut varoittamaan. Se makasi sängyllä ja aukoi suutaan, mutta Eeri ei saanut selvää ja silloin uni yhtäkkiä rikkoutui. 

Ja unen hämärän kammarin tilalla oli taas tämä todellinen.

Mitä oli tekeillä? Alaovella. Mitä ne nyt aikoivat? Parasta pitää valot sammutettuna. Eeri kierähti nyt istumaan miehensä puolelle. Ulko-oven kahvaa käänneltiin. Eeri ryntäsi jalkeille ja rappuja alas, ja ehti juuri nähdä hahmoja ikkunassa. Lamppujen valokeilat löysivät eteisen ikkunasta sisälle kun Eeri änkesi itsensä rappujen alle varastoon muutakaan piiloa keksimättä.

Ääniä, askeleita, joita ei pysäyttänyt epäusko siitä, etteivät ne tohtisi sisälle.

Eeri tiesi, että ne olivat ne pojat. Totta kai olivat. Mutta mitä ne halusivat? 

Kuului vaimeaa neuvonpitoa komeron edustalta. Sitten narinaa. Askeleet ylös rappuja, joiden alla Eeri piileskeli. Yläkerrassa lompsittiin huoneesta toiseen. Sänkyä siirrettiin. Verho repäistiin. Pikkukolikoiden kilinää, kun niitä kaadettiin korista taskuun. Loiskahdus. Tekohampaatko siellä heitettiin juomalasista vessanpönttöön? 

Sitten vielä toisenlaistakin lorinaa.

Hän mietti poliisia, mutta poikien vanhemmathan olivat uhkailleet poliisilla. Kenties ne olivat itse poliiseja? Varjo levittäytyi Eerin talon ylle. Saapui kaukaa menneisyydestä. Sanoi: 

"Pysy akka hiljaa! Ole vaiti. Kuole vaikka jo."

Kuka niin sanoi. Eeri ei tiennyt.

Eeri nukkui yön komerossa. Aamulla hän kömpi ylös makuuhuoneensa. Hän asetti patjan paikalleen. Meni vessaan jossa poimi hampaat pöntöstä kusen joukosta. Veti vessan. 

Verhotangon hän sai emännänjatkon avulla takaisin paikoilleen.

Hän tiesi nyt lakanneensa olemasta. Hän ei ollut enää ihminen. Silti hänelle, epäihmisellekin, tuli nälkä. Ja hän oli jo mennä kauppaan, kunnes muisti miehen varastot. Ei hänen kauppaan tarvinnut mennä. Ei suinkaan. Hän avasi oven kellariin ja repi nyt auki suojapakkaukset. 

Hänellä olisi pussikeittoja puoleksi vuodeksi. Kyllä hän pärjäisi. Pärjäisi, vaikkei olisikaan kukaan eikä mikään. 

Hänen täytyisi nyt vain linnoittautua. Hän veti verhot ikkunaan, raahasi huonekaluja ikkunoiden eteen. Ulko-ovelle hän kasasi tuoleista pinon. Se ei ollut nyt ihan täydellistä, mutta menetteli.

Sitten hän muisti pojan numeron.

Ei hän tietenkään soittaisi, mutta hän kaivoi sen esiin muiden paperien alta. Hän silitti ryppyiseksi käyneen paperinpalan hamettaan vasten. 

No, ehkä hän kuitenkin soittaisi. Vaikka olikin ajatellut, että se oli poika jonka piti soittaa. Hän näppäili numeron, ja valmistautui odottamaan pitkään, mutta miehen ääni sanoi numeron olevan poissa käytöstä. 

Hän oli soittaa numerotiedusteluun, muttei olisi tiennyt mitä sanoa. Poika asui ulkomailla.

Toisin kuin omaan, näihin poikiin saattoi luottaa, hän tuumi. Sieltä ne taas tulivat. Eeri odotti heitä tuolipinojen takana, vetäytyi lopulta komeroon rappujen alle. Hän oli nyt oppinut vähän tuntemaankin vieraitaan. Huppupäinen heilui aina levottomasti elehtien. Aina kun se puhui, se alkoi heilua. Ja vakavan näköinen siilitukkainen näytti esittävän kovaa ja tunteetonta. Silmälasipäinen pitkätukka oli kasvoiltaan kiltti. 

Kaikki olivat siistejä. Kaikki niin tavallisia. 

Saattoivat silti laittaa kuolleen kissan portaille. 

Saattoivat tappaa sen. 

Istua hänen ulkotuoleillaan, ja tulla hetken mielijohteesta sisälle. 

Hän kuuli niiden puhuvan läksyistä. Ilmeisesti ne kävivät yhä koulua. Yksi puhui Brasilian matkasta. Ne asuisivat jossain talossa perheen kanssa viisi viikkoa. Juttelivat arkisia, tavallisia. Ja tulivat sisälle taloon. 

Jostain syystä lukko ei pidättänyt heitä. Tuolikasojenkin lomitse he luikertelivat.

Eeri ei keksinyt muuta kuin paeta komeroon, minnekä muuallekaan.

"Onko kiva olla siellä komerossa," vakava siilitukka kysyi.

"Harrastaako muori siellä hillontekoa?"

"Vai onko siellä filmipimiö?"

Naurua.

"Tehtäiskö me yhdessä pornofilmi?"

"Vanhusseksiä!"

Naurua.

Voi miten se häneen sattui. Sellaiset puheet. Tilanteen mielettömyys. Oma voimattomuus. Se etenkin.

Enää Eeri ei uskonut tälle kaikelle olevan mitään syytä.  Ihmiset vain olivat tuollaisia. Tätä mies oli juuri pelännyt. Tämän mies oli tiennyt. Tällainenko ihminen oli? Nyt Eeri ei enää mennyt lääkäriinkään, jonne hän oli varannut uuden ajan.  Mitäpä sillä väliä! Selkäkivun kanssa saattoi elää, eipä siitä hyödyttänyt valitella. 

Sitten Eeri kuuli musiikkia. Radio täällä jossain. Mutta missä? Omassa päässäkö?

Mutta onneksi oli papuja, hernekeittoa ja sikanautaa. Mikä pakko sitä nyt oli kauppaan jatkuvasti mennä? Aika kului näinkin. Musiikkiakin seurana kaiken lisäksi. 

Tunti vai päivä - eroa enää tuskin huomasi. Tapetin kuviot muuttuivat pilviksi ja metsämaisemaksi joka oli lapsuudesta tuttu. Seinällä lainehti järvenselkä. Kunnes yhtäkkiä - hiljaisuus. 

Eräänä syksyisen harmaana iltana talo näytti torkkuvan, roikuttavan räystäitään, kyyhöttävän kuin painajaisunessa. Se purettaisiin nyt aivan pian. Oli jo tehty suunnitelmat. Ympäröivä maa-alue muokattaisiin. Auki vain koko rinne, koko metsä pois, koneilla harjanne mutavelliksi, josta kuitenkin kohoaisivat nopeasti uusien rakennusten rivistöt. 

Sinne sitten vieri viereen harmaat laatikot ja mustat katot. Ja musta multa, johon nurmi kylvettäisiin ja johon pensasaitojen alut istutettaisiin.

Tulisi kaunista. Uudet perheet trampoliineineen ja uima-altaineen, maastureineen ja kauppakasseineen. 

Kohta rakennettaisiin koulu ja uusi päiväkoti. Uuden elämän syke.

Tätä asiaa virkamiehet olivat nyt ilmaantuneet pihaan edesauttamaan. Vastahakoisesti. Vanha rouva ei ollut vastannut soittoihin eikä kirjeidenkään avulla ollut saatu kontaktia. 

Paikalla käynyt poliisi vakuutti kuitenkin rouvan olevan yhä elossa, vaikkei nyt niin kovin puhehaluinen eikä aivan hyvässä hygieniassakaan.

Yhdellä miehellä oli kädessä piirustukset, yhdellä salkku. Oli valmistauduttu neuvottelemaan hyvin yksinkertaisella ja selvällä tavalla.

Miehet työnsivät aikansa koputeltuaan oven auki, jolloin ulos kuului tuolirykelmän romahdus. Sitten ovi sulkeutui kuin miehet nielaisten.

Tapahtumia on nyt parempi katsoa hieman kauempaa. Katsotaan mieluiten metsänlaidasta. Sieltä kuuli laukausten äänet vain heikosti. Mutta laukaukset sieltäkin kyllä erotti, valon välähdyksinä; ensin alakerrassa, sitten yläkerran valkopuitteisissa ikkunoissa. Niistä viimeinen, kuin tarkemmin harkittu, tuli hetken muita jäljessä.

Poliisin seuraavana päivänä Belgiasta tavoittamalla ja tapahtumien järkyttämällä pojalla ei kertomansa mukaan ollut aavistustakaan äidin teon motiiveista.

Valokuva: Mikael Ulfves